Frankfurtin suomalaisen seurakunnan 50-vuotinen historia on esimerkki matalan kynnyksen kirkosta, jossa seurakuntalaiset ovat pääosassa. Muistot kertovat vapaaehtoistyön korvaamattomasta merkityksestä. Ilman lukuisia vapaaehtoisia ei olisi syntynyt seurakunnan moninaisia tapahtumia, toimintaryhmiä ja kunnostettuja toimitiloja - saati että muistitietoa olisi kerätty talteen. Kenties muistot nostattavat mieleen uusia huokauksen siivittämiä ajatuksia tai muistoja. Oi niitä aikoja...

ELINA OLDENBOURG JA VELLAMO VEHKAKOSKI

Ilmoitus Frankfurter Rundschaussa 10.2.1973

Alku

Jo kaukaa Katharinenkirchen edessä seisovat tunnisti suomalaisiksi. Oli kesäkuun 16. päivä 1971. Tehtäväkseni oli annettu ”tutkia ja kartoittaa tilannetta suomalaista kirkollista työtä varten Keski-Euroopassa”. Päiväkirjassani lukee: ”Tehtiin suunnitelma yhteistä toimintaa varten, tarvitaan sopiva kokoontumispaikka ja suunnitellaan yhdessä ensimmäinen jumalanpalvelus, se varmaankin on sellainen tilaisuus, johon kaikki voivat tulla.“ Alkoi syntyä jälkeä. Kölnin rinnalle Frankfurtista muodostui toinen keskuspaikka. Käytiin kylässä, kilpailtiin ja juhlittiin yhdessä. Ei se aina helppoa ollut, ainainen rahapula ja kulttuuritkin törmäilivät. Kaukopuhelut piti tilata, postia ja rahalähetyksiä odotettiin jopa viikkokausia. Mutta seurakunnan suuri voimanponnistus, "Rittis", siinä Sachsenhausenin laidalla. Oma paikka!

HANNU ”HINSKI” HONKKILA (1971–75)

Rentoa elämää Sachsenhausenissa

Kölnistä käsin olin Frankfurtissa pappina kerran kuussa yhden viikonlopun, johon piti sisällyttää kaikki. ”Ritarihuoneella”, Große Rittergassella, kokoontui päivittäin varsin sekalainen seurakunta, jonka niin monien nuorten ihmisten kanssa oli aina helppo olla pappina, mutta varsinkin ihmisenä. Elämäntapa oli rento, mutta seurakunnan syvyysulottuvaisuuttakaan ei unohdettu. Muutto Alte Gasselle merkitsi tiukkoja neuvotteluja rahoituksesta ja vuokrasopimuksesta, ja seurakuntalaiset tekivät yötä päivää töitä uusien tilojen sisustamisessa ja kalustamisessa.

RISTO MARTTUNEN (1975–82)

Rippikouluja ja repivää riitelyä

Olin Hessenin suomenkielisen kirkollisen työn ensimmäinen pappi, ja vastaanottoni kuvasi hyvin seurakuntaa. Se oli ennen kaikkea sydämellinen ja avulias niin minua kuin koko perhettäni kohtaan. Haastavinta oli löytää jonkinlainen tasapaino saksankielisen Königstädtenin ja suomenkielisen Frankfurtin ja Rhein-Neckarin työkenttien välillä. Suomalais-saksalaisten rippileirien syntyyn vaikuttivat monet Frankfurtin seurakunnan nuorten vanhemmat omilla toiveillaan, ja rippileireistä kasvoi ajan myötä Saksan suomalaisten seurakuntien oma nuorisotyö, mistä jäi hyvä mieli. Masentavaa oli seurakuntaa repinyt riitely vallasta. Se oli täysin turhaa, niinkuin riitely yleensäkin, ja vaikka riita saatiin välillä pääkonsulin tuella kerran lopetettua, se leimahti heti seuraajani aloitettua uudelleen.

KAI HENTTONEN (1982–84)

Oluen ja vähän muunkin kuohuntaa

Königstädtenin pappilaan Rüsselsheimin lähelle asumaan asettunut suomalaispappi otettiin kyläyhteisössä lämpimästi vastaan. Hessenin murretta oli aluksi vaikea ymmärtää, mutta muutaman kuukauden kuuntelun jälkeen se alkoi aueta. Lopulta hallinto-oikeuden päätöksellä avoimena pysyneissä Alte Gassen tiloissa kokoontuivat kantapöydät, ja sinne rakennettu sauna oli ahkerassa käytössä. Suomalainen Apu-lehti sai juttuunsa myyvän otsikon ”Olut kuohuu Frankfurtin suomalaisessa seurakunnassa!“, mikä suomalaisesta näkökulmasta tuntui seurakuntatoimintaan sopimattomalta, mutta Saksassa aivan luonnolliselta. Frankfurtissa vuonna 1987 pidettyjen Saksan ekumeenisten kirkkopäivien yhteydessä Königstädtenissä toimittamamme evankelisten, katolisten ja anglikaanien yhteinen jumalanpalvelus päättyi rakkaudenateriaan, joka lehdistössä uutisoitiin kuitenkin ehtoollisena. Königstädtenin katolinen pastori joutui lopulta selvittämään asiaa Mainzin arkkipiispan toimistossa, katolisten ja evankelisten välillä kun ei ole ehtoollisyhteyttä.

PENTTI MIETTINEN (1984–88)

Uudet virret soivat

Suomen kirkossa oli otettu adventtina 1987 käyttöön uusi virsikirja, jonka monet virret eivät olleet suomalaisten seurakuntien jäsenille lainkaan tuttuja, ja kun urkurit eivät osanneet suomea, oli jumalanpalvelusten musiikki varsinkin minulle haaste, sillä en ole musikaalisesti lahjakas. Papin tehtäviin kuului iso osa myös suntion tehtävistä, soitin kellot ja sain Peterskirchen avaimet. Kaudellani kävi selväksi, että aiempi rahoitusmalli, jossa papin virka oli jaettu puoliksi Königstädtenin saksalaisen ja Frankfurtin sekä Rhein-Neckarin suomalaisen seurakunnan kesken, ei tule jatkumaan ja tuli neuvotella uusi malli maakirkkojen kanssa. Hahmottelemani malli hyväksyttiin, ja suomalainen kirkollinen työ sai jatkua.

KALLE ELONHEIMO (1988–92)

Maailmankansalaisia ja pysyviä asukkaita

Frankfurt oli elävä, monimuotoinen seurakunta, jossa seurakuntalaisten aktiivisuus oli kaiken perusta. Seurakunta oli tunnustettu osa Frankfurtin kirkollista maisemaa ja aktiivinen ekumeenisissa yhteyksissä. Elettiin kahden sukupolven aikaa, aiemmin tulleet olivat asettuneet pysyvästi Saksaan ja Suomen 90-luvun laman vauhdittamana tuli uusia maailmankansalaisia, jotka eivät välttämättä aikoneet jäädä pysyvästi ulkomaille tai olivat valmiita jatkamaan matkaansa muualle. Näiden kahden ryhmän kohtaaminen ei ollut aina helppoa.

JUHA EKLUND (1992–98)

Sählyä ja suomipoppia

Tulin seurakuntaan nuorena, innokkaana pappina kitara kainalossa ja nautin kovasti monipuolisesta ja aktiivisesta musiikkitoiminnasta. Joulumyyjäisissä minulle kelpasi mainiosti rooli tiernapojissa tai joulupukkina. Innokkaana liikkujana perustin yhdessä muutaman aktiivin kanssa seurakuntaan sählykerhon, josta tuli melko nopeasti oma itsenäinen salibandyporukka, joka kiersi turnauksia ja menestyi. Yhteisöllisyys oli kerrassaan ainutlaatuista. Sitä olemme usein kaipailleet Suomeen paluumme  jälkeen. Ihmisiä sai kohdata arjen keskellä ilman turhia rooleja matalalla kynnyksellä. Se oli kerrassaan mahtavaa.

AARNE KIVINIEMI (1998–2003)

Riittävän suuri seurakunta

Frankfurtin suomalainen seurakunta on riittävän suuri tarjoamaan aitoa yhteisöllisyyttä ulkosuomalaisille ja heidän läheisilleen. Haasteisiin tarttuminen, taloudellinen osaaminen ja vapaaehtoistyön voima kuvaavat hyvin vapaaehtoisten tapaa edistää suomalaisten asemaa. Muutto pois entisistä tiloista ja aiempaa huomattavasti isompien tilojen rahoituksen varmistaminen oli haaste seurakunnalle. Oli antoisaa nähdä, että Dornbuschin uusia tiloja käytettiin monipuolisesti ja eri ryhmien toiminta pääsi laajenemaan ja myös uusia tapahtumia päästiin kokeilemaan. Tärkeä asia oli myös suomalaisten joulumyyjäisten kehittyminen ja laajentuminen Dornbuschissa. Uudessa kaupunginosassa onnistuttiin varmistamaan, että seurakunnan tiloista maksettava oma osuus saadaan kokoon viikonlopun myyntituotolla.

ANSSI ELENIUS (2003–15)

Kulttuuria, yhteistyötä ja ekumeniaa

Suomen itsenäisyyden ja reformaation juhlavuosi 2017 huipentui Liekit-musikaaliin, joka kokosi runsaasti vapaaehtoisia. Kulttuuria harrastetaan myös iltamissa ja seurakunnan kirjasto palvelee lukijoita. Suomalaisia juhlapäiviä vietetään usein yhdessä muiden Suomi-toimijoiden kanssa, ja nämä tilaisuudet tuovat seurakuntaan myös uusia ihmisiä. Ekumenia ja yhteistyö Dornbuschin saksalaisen seurakunnan kanssa ovat iso osa seurakunnan arkea, kuten vauvasta vaariin ulottuva viikkotoimintakin. Tuleva organisaatiomuutos ja nykyään yhä useammin vain lyhyeksi ajaksi Saksaan muuttavat nuoret perheet muuttavat vapaaehtoistyön luonnetta. Kiinnostusta kuitenkin löytyy ja myös Suomi-koulusta kasvaa paljon tulevia Sasu-nuoria ja seurakunnan vastuunkantajia.

HANNA SAVUKOSKI-OLLI (2015– )

Lopuksi

Matti Salminen lauloi 1970-luvulla Saksasta Suomeen lähetetyssä radiojumalanpalveluksessa laulun, jonka haluaisin soivan Frankfurtin suomalaisen seurakunnan perussävelenä. Niinpä uskon vahvistukseksi, ”lopuksi tältä paikalta”, kuten lapsuudessani useilla papeilla oli tapana sanoa saarnastuolista:

”Er weidet seine Herde.“ / ”Hän hoivan hellän antaa.“

HANNU ”HINSKI” HONKKILA (1971–75)

Gemeinde im Wandel der Zeit

Aus bescheidenen Anfängen hat sich die finnische Gemeinde in den vergangenen Jahrzehnten fortwährend entwickelt und auch schwere Zerreißproben sowie mehrere Umzüge überstanden. Dabei hat sie davon profitiert, dass sie sich stets als eine Gemeinschaft versteht, die offen für alle  ist, und in der sich die Mitglieder auf Augenhöhe begegnen und sich für das gemeinsame Wohl einbringen können. Obwohl die Welt sich stetig wandelt und neue Formen des Gemeindelebens entstehen, während andere wegfallen, wird die Gemeinde dank dieses Gemeinschaftsgeistes getrost in die Zukunft blicken können.

MARKUS MIETTINEN, Vorsitzender des Kirchenrats

Vellamo Vehkakosken keräämästä materiaalista toimittanut TUULA LYYTIKÄINEN

Juhlavuotta vietetään kulttuuritapahtumien, konserttien yms. merkeissä. Pääjuhla on tarkoitus pitää 3.12.2022. Syksyllä julkaistaan myös seurakunnan 50-vuotishistoriikki.

Kirjoitus on julkaistu Rengas-lehden numerossa 5-6/2022. Kuvat: Frankfurtin suomalaisen seurakunnan arkisto