Ulkosuomalaiset lapset ja nuoret tuskin ovat ainoita, joille suomen kielen kuukausien nimet voivat olla vaikeita oppia ja joiden on hankala muistaa, mikä kuu on mikäkin. Suomi on harvoja eurooppalaisia kieliä, joissa kuukausien nimet ovat säilyneet omakielisinä. Jopa suomen läheisimmässä sukukielessä virossa kuukausien nimet ovat kirjakielessä samat kuin saksassa ja muissa indoeurooppalaisissa kielissä, murteissa virossakin on kuukausille omat kansankulttuurista ja luonnosta juontuvat ikivanhat nimet.

Mikä niissä on sitten niin vaikeaa? Ulkosuomalaisille lapsille ja kielenoppijoille kuukausien nimissä tuskaa tuottaa se, että niiden merkitys ei aina avaudu. Kesäkuu on itsestään selvä, se on kuukausi joka on kesällä. Niin kuin syksyllä on syyskuu. Tai joulukuu, jolloin on joulu. Mutta ei kai keskellä talvea Suomessa tammet kasva? Mikä huhti, mitä se tarkoittaa? Marras, ai niin kuin lihavarras? Näitä lapset kyselevät, ja kyllä ne askarruttavat aikuistakin.

Tammikuun tammen ei vanhastaan ole katsottu olevan puu, vaan tuki, talven keskikohta. Tammi kannattelee talvea, joka on kylmimmillään. Nykyään kuitenkin tätä vanhaa käsitystä on kyseenalaistettu, ja kuukauden nimessä saattaa sittenkin piillä puu, tammen kova puuaines, joka on yhtä kovaa kuin tammikuun pakkaset.

Helmikuussa aurinko on jo sen verran korkeammalla, että ainakin loppukuusta se jo sulattaa tummilla oksilla lunta vesipisaroiksi, jotka sitten jäätyvät taas jäähelmiksi.

Maaliskuu on mysteeri, sillä ei ole mitään tietoa, mitä maalis merkitsee. On esitetty, että siinä olisi taustalla maali, maaliin ampuminen, riistan metsästyksessä tarvittavan ampumataidon harjoittelu. Tai ehkä pikemminkin vähitellen sulavan lumen alta paljastuva maa. Onpa selitystä etsitty virostakin, jossa maaliskuun vanha omakielinen nimi on mahlakuu keväällä juoksutettavan koivunmahlan mukaan. Nämä kaikki ovat kuitenkin vain oletuksia. Kieli kantaa jälkiä niin kaukaa muinaisuudesta, että sinne asti ei ole toistaiseksi kielitieteen menetelmin päästy, eikä tämä ole suinkaan ainoa tuntematonta alkuperää oleva kielemme aines.

Huhtikuun taustalla on kaskimaata merkitsevä huhta tai huuhta. Kaskiviljely oli varsinkin Itä- Suomessa 1800-luvulle asti tärkein leivän lähde, ja vanhat kaskikoivikot ilmentävät monin paikoin maisemaa edelleen. Touko-, heinä- ja elokuu viittaavat myös maanviljelyyn, kylvöön ja sadonkorjuuseen. Leipä oli usein tiukassa ja koko elämä kiinni maassa ja sadossa, siinä miten luonto antoi antejaan. Elokuun hallaöitä pelättiin ja syystä, sillä Suomi sijaitsee ilmastollisesti viljanviljelyn pohjoisrajalla, ja ennen viljan kypsymistä tullut yksikin hallayö saattoi viedä koko vuoden sadon. Pettuleipää ei syöty vain suurina nälkävuosina, vaan varsinkin pohjoisimmassa osassa maata siihen tuli turvautua liki vuosittain. Vuoden kierto ei ollut vain aikaa mittaava, vaan se määritti koko elämänpiirin.

Lokakuu tuo lapsen mieleen loka-auton, ja kuraistahan siihen aikaan vuodesta Suomessa usein onkin. Syksyn sateet pehmittävät maan ennen kuin routa sen taas kovettaa. Entisaikoina liikkuminen oli kelirikon aikaan vaikeaa, ja talven tultua rekikeli ja järvien kantavat jäät toivat helpotuksen. Kesällä vettä ja talvella jäätä pitkin matka saattoi lyhetä murto-osaan siitä mitä maitse kiertämällä, jolloin huonot tai olemattomat tiet vielä vaikeuttivat matkantekoa. Asutus ei ole syyttä keskittynyt vesistöjen ääreen.

Hangen alla marto maa, sanotaan. Marraskuuhun kätkeytyy ikivanha kuollutta tarkoittava sana marto, mahdollisesti samaa juurta kuin germaaninen murha, nykysaksan Mord. Luonto hiljenee talveksi, kasvit kuolevat noustakseen taas keväällä. Marraskuu on nykyään ainakin eteläisessä Suomessa pimeänä ja märkänä loputtoman ironian ja synkän huumorin aihe. Vuosittain Helsingissä marraskuussa järjestettävän Slush-kasvuyritystapahtuman myötä Helsingin marraskuu on saanut myös kansainvälistä näkyvyyttä.

Onneksi marraskuu on vain kerran vuodessa, on monesti tapana sanoa, vaikka päivä lyhyimmillään onkin vasta talvipäivänseisauksena joulukuussa vanhan juliaanisen kalenterin Annan päivän aikoihin, jolloin „on yötä yökötellä“. Ja tuleehan marraskuun jälkeen joka vuosi joulukuu ja joulu.

Vanhat kuukausien nimet, vaikka ovatkin lapselle hankalia opetella, kertovat omaa tarinaansa ajasta, jolloin moni asia oli toisin, mutta myös jostain, joka on pysyvää. Vuodet seuraavat toinen toistaan, kuukaudet vaihtuvat, mutta niiden nimet sitovat meidät menneisiin sukupolviin, omiin juuriimme, omaan muinaisuuteemme.

Suomen kielen etymologinen sanakirja verkossa

Mistä se sana oikein tulee? Onko suomen kuningas sama sana kuin saksan König?* Mikä on Jumalan alkuperä, kun saksassa se on Gott, eli jotain ihan muuta kuin suomessa?

Näihin ja moniin muihin kysymyksiin vastaus löytyy Suomen kielen etymologisesta sanakirjasta. Etymologia on kielitieteen osa-alue, joka tutkii sanojen alkuperää. Usein ensimmäisenä mieleen tuleva selitys ei osu oikeaan, esimerkiksi viron küünal ei suinkaan tarkoita kyyneltä vaan kynttilää.

Taustalla ovat kielten historiassa tapahtuneet äänteenmuutokset, joiden avulla pystytään selvittämään sanojen alkuperää. Suomessa etymologisella tutkimuksella on pitkät perinteet, ja se on kansainvälisestikin korkeatasoista.

Nyt näitä tutkimustuloksia on runsaasti saatavilla Kotimaisten kielten keskuksen julkaisemana kaikille avoimena Suomen etymologisena sanakirjana.

Verkossa oleva sanakirja sisältää painetun Suomen sanojen alkuperä -teoksen (1992–2000) ja Stadin slangin etymologisen sanakirjan (2021) sekä Etymologisen täydennysosan (2021). Yhteensä sanakirja sisältää n. 56 000 hakusanaa. Teos on sen verran tieteellinen, että aluksi kannattaa lukea verkosta löytyvät lyhenteiden selitykset ja lukuohjeet. Suomen sanojen alkuperä -teoksessa on käytetty teoksen julkaisuaikaan vielä tieteellisessä tekstissä verrattain tavanomaisia, mutta nykykontekstissa vanhentuneita suomen sukukielten nimityksiä. Nykyään kaikissa yhteyksissä käytetään omakielisiin nimiin perustuvia muotoja saame, komi, mari jne. vanhojen lappi, syrjääni, tšeremissi jne. sijasta.

Saksaa taitavaa ilahduttaa sanojen merkitysten antaminen saksaksi. Saksa oli suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen, varsinkin historiallisen kielitieteen ehdoton valtakieli 1980-luvulle saakka, mikä näkyy sentään vielä jossakin, vaikka nykyään englanti onkin useampien tieteenalojen lingua franca aiemmin yleisesti käytetyn saksan sijasta.

Antoisia tutkimusretkiä suomen kielen alkuhämäriin!

*) On. Rekonstruoitu indoeurooppalainen kantamuoto on *kuningaz, johon pohjautuvat sekä saksan König että suomen kuningas.

Suomen kielen etymologinen sanakirja: kaino.kotus.fi/ses/

Tuula Lyytikäinen

Kirjoitus on julkaistu Rengas-lehdessä 3–4/2024