Vaikka luterilaisen yhtenäiskulttuurin asemaa ja merkitystä Suomessa on viime aikoina entistä enemmän kyseenalaistettu, kokoavat rippileirit vuosittain tuhansia nuoria yhteen, ja rippikoulu konfirmaatioineen on edelleen tärkeä osa suomalaisnuoren kasvua aikuiseksi.

Saksaan muutti 1960-luvulta alkaen runsaasti suomalaisia työn, opiskelun ja rakkauden perässä. Heidän lastensa tultua rippikouluikään heräsi monilla halu saada omakin lapsi suomalaistyyppiselle leiririparille, Saksassa kun rippikoulu on yleensä koulumaisempi kokonaisuus. Suomalaisen kirkollisen työn keskus (SKTK) järjesti ensimmäisen saksalais-suomalaisen rippileirin Suomessa 1983.

”Aluksi pastori Kai Henttonen esitti värikkään raportin kesällä 1983 pidetystä saksalais-suomalaisesta rippikoululeiristä. Sen alkuosa pidettiin Hollolassa, mutta suurin osa Heinäsaaressa, jonka suhteellisen yksinkertaiset olosuhteet loivat suotuisat edellytykset yhteisen hengen syntymiselle. Päätoimintapisteinä hän mainitsi lentokentän, ulkovessan sekä saunan. Näissä toimintapisteissä sekä rippikoulun opetuksen yhteydessä syntyi mielekäs yhteistyö 13 suomalais-saksalaisen, 10 saksalaisen ja 30 lahtelaisen nuoren välille. - - - Johtokunta kävi keskustelun tämän suotuisan rippikoulukokeilun jatkomahdollisuuksista. - - - Johtokunta pyysi Kai Henttosta jatkossakin hoitamaan yhteyttä tässä asiassa Lahden seurakuntiin, niin että ensi kesänäkin voitaisiin, jos siihen ilmenee tarvetta, järjestää vastaava suomalais-saksalainen rippikoululeiri.” (SKTK:n johtokunnan pöytäkirja, 1983.)

Tarvetta on siitä lähtien ilmennyt joka vuosi, ja lukuisat seurakunnat Suomessa ovat vuorollaan toimineet yhteistyöseurakuntina. Leiriläisten määrä saavutti huippunsa 1990-luvulla, jolloin leirejä järjestettiin vuosittain kolme. Sittemmin määrä on laskenut, ja viime vuosina leirejä on järjestetty kaksi vuodessa. Vuonna 2020 leirit jouduttiin koronapandemian vuoksi peruuttamaan kokonaan, ja vuoden 2021 rippikoulu toteutettiin verkon välityksellä Etä-Sasuna, jonka päätteeksi nuoret konfirmoitiin poikkeuksellisesti Saksassa ja vasta lokakuussa nuorten viikonloppuleirin päättäneessä jumalanpalveluksessa.

Käytännön kiemuroita

”Das war alles lange vor dem Internet, geschweige denn Smartphone. Es gab Festnetz-Anschlüsse und Ankündigungen im Rengas. Wie wir den Weg vom Hauptbahnhof zum jeweiligen Gemeindehaus gefunden haben – ehrlich gesagt, ich weiß es nicht mehr. Aber wir kamen immer an – und auch wieder zurück.” (R. O. 1992.)

Sasu-ripareiden järjestäminen vaatii työtä, ja jo pelkästään kirjeitä Suomen, saksalaisten paikallisseurakuntien, suomalaispappien ja SKTK:n toimiston välillä joudutaan lähettämään paljon. Kysymys rippikoulutyön resursseista on ollut yksi keskeisimmistä teemoista parhaillaan käynnissä olevissa neuvotteluissa Saksan suomalaisen kirkollisen työn tulevaisuudesta.

"Kirjoitan muutamalle kesällä isoseksi tulevalle nuorelle anomuksen saada koulusta vapaata niiksi päiviksi, jotka jäävät rippileirin alle.“ (Pohjois-Saksan pappi Sanna Kiviluoto, Rengas 10/2009.)

Ystäviä yli rajojen

Eri ikäisten leiriläisten muistoissa toistuu ystävien ja uusien ystävyyssuhteiden solmimisen tärkeys. Leireillä on ystävystytty niin toisten saksansuomalaisten kuin Suomesta tulevien leiriläistenkin kanssa, ja nämä ystävyyssuhteet ovat toisinaan kantaneet vuosikymmenten ajan.

”Nach der Konfirmation in Asikkala sind wir reihenweise weinend zusammengebrochen, als wir uns verabschieden mussten. Auf dem Nachtreffen in Oberursel habe ich dann meine beste Freundin Mila kennengelernt, die schon im Jahr zuvor konfirmiert wurde. Bis heute sind wir uns sehr nahe, obwohl wir nie am selben Ort gelebt haben.” (Sandra C. 1988.)

Viime vuosien Sasu-nuoret Leo, Tia ja Helmi korostavat kuin yhdestä suusta vertaistuen tärkeyttä. Saksansuomalaisena helposti joutuisi ulkopuoliseksi, mutta kun on kaltaistensa joukossa, on helpompi tutustua Suomesta tuleviin nuoriin ja oppiakin heiltä, suomalaista huumoria esimerkiksi.

Leiri toimii myös suomen kielen kielikylpynä, jonka jälkeen oma suomen kieli on sujuvampaa. Ja vastaavasti taas suomalaisnuoret oppivat koulusaksan ja tarvittaessa nuorten apukielenä käyttämän englannin käytännön harjoittelun lisäksi saksansuomalaisilta saksalaista kulttuuria, tapoja ja elämää ylipäänsä.

”Sasu ist ein Ort, wo man Leute kennenlernen kann, die ganz anders aber auch genauso sind wie man selbst.” (Inka L. 2022.)

Loppuelämän eväät

Kun kysyin isosina ja apareina toimivilta nuorilta, mikä heidät on saanut lähtemään oman riparin jälkeen isosiksi, vastaus on kaikilla yhtenevä: ”Kun oli niin mukavaa, niin sitä halusi jakaa muillekin.” Ja ”kun näki, kuinka hauskaa isosilla oli, niin halusi itsekin päästä osalliseksi siitä”. Taitavat isoset osaavat omalla toiminnallaan ja kokemuksellaan ohjata nuoria yhteen. Sasu-leirit ovat myös isosille ainutlaatuinen kokemus.

Rippikoulu ei kuitenkaan ole pelkkää hauskanpitoa, ja parhaimmillaan Sasu-leiri antaa eväitä loppuelämäksi.

”Es waren nicht nur die Konfilager. - - - Bis heute sind finnische und deutsch-finnische Gottesdienste und Andachten eine besondere Form von Heimat für mich.” (R. O. 1992.)

Sadat nuoret ovat käyneet Sasu-riparin, muistoja ja kokemuksia on kertynyt paljon. Nykynuoret elävät aivan toisenlaisessa maailmassa kuin vuosikymmenten takaiset entiset nuoret, mutta nuorten tarve syventyä hengellisen elämän kysymyksiin omiensa joukossa omalla kielellään ei ole kadonnut mihinkään.

”Vaikka rippikouluja on monenlaisia, voidaan rippikoulu aina tiivistää kolmeen sanaan: elämä, usko ja rukous.“ (Sanna Kiviluoto, Rengas 6–7/2009.)

Tuula Lyytikäinen

Kirjoitus on julkaistu Rengas-lehdessä 7–9/2023