MunAteneum on Ateneumin taidemuseon etäkohtaamisten kehittämishanke, jota rahoittaa Suomen opetus- ja kulttuuriministeriö. Valtakunnallisessa hankkeessa on tarjottu Suomessa neljällesadalle 5.–6. luokalle etäkohtaamisia taustamateriaaleineen. Tänä vuonna osallistumismahdollisuutta tarjottiin myös Suomi-kouluille, ja Münchenin Suomi-koulun nuorisoryhmät tarttuivat tilaisuuteen. Kaikki materiaalit, tekstit sekä opastukset ovat selkosuomeksi. Suomen taide- ja kulttuurihistoria esitellään kokonaisuudessaan digitaalisessa muodossa, joten maantieteellisiä esteitä ei ole. Projekti on siis täydellinen Suomi-kouluille.
Kuten ensimmäisessä kohtaamisessa henkilökohtaisen oppaamme Laura Nissisen kanssa kuulimme, museovierailijan ei tarvitse olla hiljainen ja vain ihastella erilaisia taideteoksia, vaan hän saa oppia uutta, nähdä teoksia eri tavoin ja osallistua taiteen kokemiseen omista lähtökohdistaan. Yksi tärkeimmistä tavoitteista on saada onnistumisen kokemuksia taiteesta.
Miten vanhoja maalauksia tai haastavia abstrakteja kuvia katselemalla saadaan nykynuoret innostumaan? Heidän maailmansa on täynnä lyhyitä YouTube-videoita, joissa puhutaan nopeassa tempossa, ja kohtausten leikkaukset kiitävät ajatusta nopeammin erilaisiin tunnelmiin. Snapchatiin eivät kuvat jää edes vuorokautta pidemmäksi ajaksi katseltaviksi, vaan haihtuvat bittiavaruuteen, unohduksiin. Ateneumissa on tuhansia teoksia, mutta moninkertainen määrä kuvia löytyy Instagramista. Vastaus löytyy positiivisuudesta, ystävällisyydestä sekä jokaisen omista supervoimista.
MunAteneum-projekti aloitettiin pohtimalla supervoimia. Oppilaat saivat tehtäväksi miettiä omia vahvuuksiaan, joiden avulla heillä oli mahdollista tarkastella teoksia.
Toisella kerralla tapasimme henkilökohtaisen oppaamme Lauran, joka kertoi omasta yhteydestään Suomi-kouluihin ja kokemuksiaan lähipiirinsä monikielisistä lapsista. Ennen digitaaliselle taidekierrokselle lähtöä hän otti aikaa luodakseen henkilökohtaisen kontaktin kuhunkin osallistuvaan nuoreen, heidän omien kokemustensa pohjalta. Kehuja ja arvostusta jaettiin runsaasti intensiivisen ja informatiivisen opetuskerran aikana. Lopuksi nuoret piirsivät ohjatusti oman kätensä lyijykynällä. Luokkamme muuttui taideateljeeksi, vaikka osa oppilaista koki ennen tunnin alkua
kuvataiteen olevan heille kaikkea muuta kuin supervoima, saati lempiaine.
Opetustuokion päätteeksi osa oppilaista kommentoi tunnin olleen kiva ja oppaamme Lauran mielettömän ihana: "Jos kaikki opettajat olisivat tavallisessakin koulussa noin kivoja ja ystävällisiä kuin Laura, niin ei olisi lainkaan epämieluisia aineita.” Voiko tästä kommentista oppia jotakin? Mitä nuoret halusivat sanoa? Voiko ihminen oppia mitä vain, jos oppimistilanne ja ihmiset ovat tarpeeksi myönteisiä? Aito arvostaminen, kuunteleminen ja oppilaiden kohtaaminen olivat voimakkaasti läsnä Lauran opetuksessa, vaikka maantieteellisesti hän olikin etäällä meistä.
Suomi-kouluopettajana koin projektin myötä oivalluksen siinä, miksi monilla nuorilla saattaa olla motivaatiopula koulunkäyntiä kohtaan, vaikka omasta näkökulmastani koulun tulisi ruokkia oppilaan uteliaisuutta. Jokaisen opettajan tulisi saapua luokkaan ja tuntea, että lapset ja nuoret haluavat oppia uutta ja syventää jo opittua tietoa. Jos minäkään en opettajana usko itseeni, omiin supervoimiini tai jos en inspiroidu ja innostu opettamistani teemoista, miten voisin vaatia sitä oppilailtanikaan? Sama pätee myös vanhempiin: kuunnellaan nuoria ja annetaan heille mahdollisuus tuoda julki omia ajatuksiaan, esimerkiksi vaikuttamalla siihen, mihin he haluavat seuraavalla Suomen-matkallaan mennä. Annetaan meille kaikille mahdollisuus tehdä suomalaisuudesta ominaisuus, josta innostumme ja joka olisi meidän näköisemme: oma supervoimamme!
Annamaria Lehto
Münchenin Suomi-koulu
Kirjoitus on julkaistu Rengas-lehden numerossa 12/2022