Missä on sinun kotisi? Ketä sinun on ikävä? Ulkomailla asuva suomalainen ei välttämättä pysty vastaamaan kumpaankaan kysymykseen kovin lyhyesti. Koti ja ikävä – kauniita, täynnä tunnetta olevia sanoja molemmat. Vaikka koti-ikävään helposti yhdistetään haikeita ja surullisiakin tunteita, ikävähän kertoo pohjimmiltaan kuitenkin rakkaudesta. Se paljastaa, että jokin paikka, maa tai ihminen on tärkeä ja rakas.
Mikä sitten tekee kodin? Onko koti siellä, missä asuvat ne omat ihmiset, on tutut tavat ja tavarat tai oma kieli? Vai tuleeko tunne kodista ja kodikkuudesta jostakin syvemmältä, turvallisuuden ja hyväksytyksi tulemisen kokemuksista? Omasta lapsuudenkodistani puuttui materiaa, mutta ennen kaikkea turvaa. Sen tähden nyt aikuisena minulle on tärkeintä, että omassa kodissani minun ei tarvitse pelätä. Jokainen ansaitsisi kodin, joka olisi levon ja ilon keidas, turvapaikka maailman tuulissa.
Moni Saksassa asuva suomalainen on kertonut minulle, ettei tunne kuuluvansa oikein mihinkään, kun aina on ikävä jonnekin. Tahdon ajatella, että se on suurta rikkautta, jos tässä maailmassa voi olla monta kotimaata ja monta rakasta paikkaa, joihin ikävöidä. Toki toivottavaa on, että ikävä edes hetkittäin hellittäisi. Suomen kesä ja kohtaamiset mökeillä ja sukujuhlissa voivat pian taas lievittää tätä ikävää ja muistuttaa siitä rikkaudesta ja rakkaudesta, jota elämään on saanut.
Mikä auttaa sinun koti-ikävääsi? Olen jo huomannut, miten paljon paremmalta karjalanpiirakat, korvapuustit ja mämmi maistuvatkaan Saksassa. Parasta on kuitenkin ollut nauttia herkuista toisten suomalaisten seurassa omalla äidinkielellä jutustellen. Kun tuntee kuuluvansa johonkin, tuttuus tuo kodikkuutta ja poistaa ikävää. Sehän ei suinkaan ole vain kaihertavaa kipua, vaan yhtä lailla myös kiitollisuutta omista juurista ja siitä perinnöstä ja perinteestä, jonka on saanut.
Tietenkin on myös ikävää, jota mikään ei vie pois. Toivottavasti muistot voivat niissä hetkissä lämmittää mieltä ja lohduttaa. Ne ihmiset, paikat ja hetket, jotka tätä kirjoitusta lukiessa kenties ovat ajatuksissa olleet, ovat Jumalan suuria lahjoja, joista saa olla kiitollinen.
Viimeistään silloin, kun elämän matkamme alkaa saavuttaa viimeiset rauhan rannat, koti-ikävä voi muuttaa muotoaan tai kohdettaan. Jumalan kansana tunnemme koti-ikävää sinne, missä suvi on niin paljon suloisempi kuin täällä milloinkaan. Siellä meidän ei tarvitse enää ikävöidä mitään maata, mitään maallista eikä ketään, koska olemme yhdessä saapuneet kotiin.
”Lopulla matkaa ikäväni ymmärrän:
Ihmisen on määrä kotiin päästä kerran.
Vaikka vaellus on vaivaista, minä vielä
jaksan toivoa. Olen
kahden maan kansalainen.”
(Siionin virsi 243)
Sonja Samsten

