Työ tekijäänsä neuvoo, sanotaan. Tämä vanha viisaus on viime aikoina käynyt mielessä, kun olemme Saksan suomalaisessa kirkollisessa työssä opastaneet uusia työntekijöitä tehtäviinsä, niin kirkollisen työn kuin hallinnonkin osalta. Monet tehtävät ovat hioutuneet vuosien myötä rutiineiksi, hyviksi havaituiksi käytännöiksi, jotka on omaksuttu ja opittu. Vaikka kuinka on laadittu perehdytysmateriaaleja ja neuvottu ja opastettu, tulee vääjäämättä välillä eteen tilanne, jossa huomataan, että mitenkäs tämä nyt olikaan tarkoitus tehdä? Eikä tämä meidän pieni työyhteisömme varmasti ole ainoa paikka, jossa näin on käynyt.
”Aina ennenkin on tehty näin”, on hyvin usein kuultu ja toistettu lause, johon on kiusaus turvautua varsinkin kiireen ja muutoksen keskellä. On helppoa suorittaa tehtävät rutiinilla, ja silloin, kun tehtävä on tuttu ja tehty ties kuinka usein aikaisemminkin, se on vielä helpompaa. Aina ei kuitenkaan tällaiseen ole mahdollisuutta. Muuttuvassa ympäristössä on pakko omaksua uutta, opetella uusia käytäntöjä ja toimintatapoja. Uudet ihmiset tuovat usein uusia näkökulmia ja ajatuksia, heitä kannattaa kuunnella. ”Oletteko koskaan ajatelleet, että näinkin voisi tehdä?” Onhan sitä saattanut mielessä käydä, mutta usein on jäänyt kiireessä vain epämääräisen ajatuksen asteelle.
Pitkään työssä tai vapaaehtoistoiminnassa mukana olleille kertyy valtava määrä hiljaista tietoa, kokemuksen mukanaan tuomaa varmuutta ja tapoja toimia. Tästä esimerkkinä käy tässä lehdessä huikean pitkää ja monipuolista työuraansa muisteleva Suomen Saksan-suurlähettilään eläkkeelle jäävä assistentti Arja Straub, joka on ollut työllään kirjoittamassa Suomen ulkoasiainhallinnon ja diplomaattisuhteiden historiaa käytännön tasolla.
Tämä hiljainen tieto on sellaista, jota ei mikään tekoäly voi koskaan korvata. Chatbotilta voi kysyä, kuinka joku dokumentti laaditaan, mutta ihmisten välisiä kohtaamisia, kokemuksia, tapoja toimia ja varsinkin toimintakulttuurin ja -ympäristön syvää tuntemusta voi hyödyntää vain ihminen omine kykyineen.
Yhteiset kokemukset luovat osaltaan yhteenkuuluvuuden tunteen. Vaikka aina ei tehtäisikään kuin ennen – joskus ihan oikeasti kannattaa miettiä uusiakin tapoja toimia – antaa kuitenkin eletty ja koettu varmuutta siitä, että kyllä me nämä hommat osataan ja hoidetaan. Hiljaisen tiedon voimalla, yhdessä kokemustamme hyödyntäen ja uusia tekijöitä opastaen.
Ja paastonajan ja pääsiäisen lähestyessä voimme vielä muistaa, että kaikkea ei ole edes tarkoitettu ihmisjärjen käsitettäväksi. Ehtoollispöydässä ei tarvitse tietää, ylösnousemuksen äärellä on lupa olla hämmentynyt. Hyvää pääsiäisen aikaa lehtemme lukijoille!
Tuula Lyytikäinen
Viestintäkoordinaattori / Referentin für Kommunikation
