Isoäitini kertoi minulle usein tarinaa pikkuveljestään, joka heräsi yöllä painajaiseen ja pyysi päästä vanhempiensa viereen nukkumaan. Nämä käskivät tämän ”uskomaan itsensä Herran haltuun” ja palaamaan omaan huoneeseensa. ”No kun minä en pysty uskomaan!”, vastasi säikähtänyt lapsi.
Meitä nyt ympäröivän alkukesän ihanuudessa on monelle helpompaa uskoa ja luottaa siihen, että Jumala on lähellä, monin tavoin aistittavissa. Mutta hän on lähellämme myös, ja aivan erityisesti juuri silloin, kun on vaikeaa ”pystyä uskomaan”.
Siitä pieni poikakin lähes sata vuotta sitten sai välähdyksen kiivetessään turvaan isänsä kainaloon.
”Pitelisit minusta tiukasti kiinni oikealla kädelläsi.
Minä sanon: »Nyt pimeys musertaa minut
ja yö nielee kaiken valon ympäriltäni»,
mutta sinulle ei pimeyskään ole pimeää.
Yö on sinulle päivän kirkkautta
ja pimeys kirkasta valoa.” (Psalmi 139: 10–12)
Katariina Airas
0151-17050850
katariina.airas@merimieskirkko.fi
Idän alueen seurakunnat:
Kirjoitus on julkaistu Rengas-lehden numerossa 5–6/2024.