Muutamia vuosia sitten eräs 9-vuotias kohtasi elämänsä ensimmäisen suuren pettymyksen ja surun. Jouduttuaan luopumaan unelmastaan, jonka eteen hän oli todella ponnistellut ja nähnyt vaivaa, hän ei kyennyt näkemään missään enää mitään iloa, vaan vaipui syvään epätoivoon. Lapsi parka koki olevansa täysin riittämätön ja kelpaamaton eikä uskonut selviävänsä tästä vastoinkäymisestä koskaan. Hänen surunsa oli voimakasta ja kokonaisvaltaista, ja se ryöpsähteli esiin aina uudelleen pitkän aikaa. Kaikki ympärillä olevat aikuiset yrittivät kaikkensa helpottaakseen hänen oloaan, mutta mikään, mitä sanottiin, ei auttanut eikä olisi voinutkaan auttaa. Tapahtunutta ei voinut muuttaa eikä lapsen surua pienentää, saati ottaa pois.
Kesken yhden valtavan, raivoisan puuskan huoneeseen tuli 5-vuotias, joka katsoi maassa itkevää hetken aikaa, istui sitten tämän viereen ja sanoi rauhallisella äänellä: ”Kuule, mä oon tässä”. Ei muuta. Ei yhtään ”kyllä se siitä” -lausetta, ei selittelyä, ei yritystä poistaa tai varsinkaan vähätellä toisen tuskaa. Pieni lapsi vain istui suuremman vieressä pitkän aikaa ja toisti aina välillä tuon saman lauseen: ”Kuule, mä oon tässä”. Ja pikkuhiljaa vanhempi lapsi rauhoittui. Kaikkensa yrittäneet ja paljon sanoja käyttäneet aikuiset eivät voineet kuin katsoa vierestä – ja ottaa opikseen.
Viimeiset vuodet ovat osoittaneet, että lähes mitä tahansa voi tapahtua myös meidän turvalliseksi luulemassamme ympäristössä. Mahdottomilta tuntuvat tapahtumat ovat vyöryneet ohitsemme ja ylitsemme toinen toisensa perään. Emme voi sulkea silmiämme todellisuudelta, emme muuttaa tapahtuneita asioita emmekä poistaa niiden tuomaa surua, ahdistusta ja pelkoa. Kaiken tämän keskellä on tuntunut yhä vaikeammalta pitää kiinni toivosta.
Ja kuitenkin toivoa on. Elämässä oikeasti olennaiset asiat, kuten rakkaus, yhteys ja ystävyys kirkastuvat usein juuri silloin, kun turvallisuutemme jollain tapaa järkkyy. Vaikeuksien keskellä lukemattomissa ihmisissä on noussut voimakas tahto auttaa ja tehdä hyvää. Siinä, jos jossain, on kirkas toivo. Epätoivon pimeässäkin on aina kuultavissa viesti: ”Kuule, mä oon tässä.”
Toisenlaista paastoa minä odotan:
että vapautat syyttömät kahleista,
irrotat ikeen hihnat
ja vapautat sorretut,
että murskaat kaikki ikeet,
murrat leipää nälkäiselle,
avaat kotisi kodittomalle,
vaatetat alastoman kun hänet näet,
etkä karttele apua tarvitsevaa veljeäsi.
Silloin sinun valosi puhkeaa näkyviin kuin aamunkoi,
ja hetkessä sinun haavasi kasvavat umpeen.
Vanhurskaus itse kulkee sinun edelläsi,
ja Herran kirkkaus seuraa suojanasi.
Ja Herra vastaa, kun kutsut häntä,
kun huudat apua, hän sanoo:
”Tässä minä olen”
(Jes. 58:6–9).
Toivotan sinulle ja läheisillesi siunattua paaston aikaa ja sen jälkeen koittavaa pääsiäisen iloa!
Katariina Airas
Kirjoitus on julkaistu Rengas-lehden numerossa 3–4/2023
