Sanoja tarvitaan. Kannustavia ja kauniita sanoja varsinkin. Elämän merkittävissä käännekohdissa sanat omalla äidinkielellä merkitsevät paljon. Monelle oma äidinkieli on myös uskon kieli. Kuitenkin silloin, kun yritetään sanoittaa suuria tunteita tai jotakin, jolle ei oikeastaan edes löydy sanoja, sanat yksin eivät riitä. Kun puhutaan Jumalasta, puhutaan jostakin, joka ylittää meidän ymmärryksemme. Silloin kukat alttarilla julistamassa luomistyön kauneutta ja viestinä kaiken katoavaisuudesta sekä kynttilät elävän Jumalan vertauskuvana tai rukouksen merkkinä voivat puhutella enemmän kuin papin huolellakin valitut sanat. Jos taas saarnaajan ääntä ei edes kuule huonon äänentoiston takia, armon sanoma ei tavoita kuulijaa. Jos joskus olet istunut kylmissäsi kovalla kirkonpenkillä, et ehkä ole ensisijaisesti kaivannut kovin monisanaista jumalanpalvelusta. Ennemminkin lämmin kuppi kahvia on siinä hetkessä saattanut tuntua houkuttelevammalta. Niin ehtoollispöydässä kuin kahvipöydässäkin odottavat tarjoilut tekevät tervetulleen olon – ilman sanoja. Kaikki tämä sanaton voi joko viedä eteenpäin tai estää ilosanoman leviämistä. Kirkonpalvelijoiden tehtävä onkin mahdollistaa Jumalan ja ihmisen välinen kohtaaminen.
Oletko kerännyt joskus kolehtia ja ajatellut olevasi sillä hetkellä osa vuosituhansien sanattoman julistuksen ketjua? Sitä kolehdin kerääminen nimittäin pohjimmiltaan on. Teemme näkyväksi sen, että annamme omastamme toisten hyväksi, kuten niin monet ennen meitä, ja palvelemme tälläkin tavoin Kristuksen kirkkoa.
Uskonpuhdistuksen yhteydessä suhtautuminen kuviin ja symboleihin muuttui suorastaan kielteiseksi. Peitettiin kirkkojen seinämaalaukset, vaikka ne oli alun perin tehty juuri avaamaan julistusta kielitaidottomille seurakuntalaisille. Veistoksia piilotettiin jopa kellotapulien vinteille. Vuosisatoja myöhemmin näitä korvaamattoman arvokkaita taideteoksia on yritetty pelastaa ja antaa niille taas mahdollisuus alkuperäiseen tehtäväänsä.
Me erilaiset ihmiset voimme tavoittaa jotakin pyhästä niin kovin eri tavoin. Siinä missä yksi löytää pyhän paikkansa luonnon hiljaisuudesta ja toinen saunasta, kolmas kaipaa kirkkotilan värikylläisyyttä ja esineistön sekä eleiden runsautta korostamaan suurta sanomaa. Seurakunnan tilaisuudet voivat kauneimmillaan olla niin kutsuttuja ohuita kohtia maailmassa, jossa tämänpuoleinen ja tuonpuoleinen lähes koskettavat toisiaan. Ihminen tulee Pyhän koskettamaksi.
Tätä jokainen kirkon palvelija saa omalta osaltaan olla mahdollistamassa muille ja kokemassa itse. Samanaikaisesti saamme tukeutua Jeesuksen sanoihin: ”Ilman minua te ette saa aikaan mitään.” (Joh. 15:5)
Sonja Samsten

