Kirjoitin edellisessä Renkaan numerossa Merimieskirkon juhlavuodesta. Tulin käyttäneeksi kirjoituksessa ilmaisua pyhä. Ei välttämättä ole yksiselitteistä, mitä pyhällä tarkoitetaan. Jotta vaikkapa käyttämäni ilmaus ”pyhä olemisen tapa” saisi lihaa luidensa ympärille, koetan tässä tekstissä avata pyhän käsitehistoriaa.
Pyhä liittyy kristillisessä asiayhteydessä arkisesta erotettuun ja rajattuun. Latinan sana sacer viittaa ilmeisesti erillään pitämiseen, leikkaamiseen. Pyhää on se, mikä on erotettu arkisesta. Onpa suomen kielen yhteydessä sanaa selitetty liittyen pihaan: pyhä, kuten piha, rajaa ulkoja sisäpuolen; arkisen ja pyhän.
Luterilainen teologi ja uskontotieteilijä Rudolf Otto (1869–1937) hahmotteli aikanaan pyhää kokemuslähtöisesti. Pyhä oli hänelle ennen muuta ominaislaatuinen kokemus, joka on jotain aivan toista kuin arkinen. Pyhän kokemukseen liittyy jonkinlainen haltioitumisen ja kunnioituksen tunneulottuvuus, jota on omassa kielitraditiossamme luonnehdittu ”jumalanpelkona”.
Pyhän kokemuksessa ei oikeastaan ole kyse uskon moraaliulottuvuudesta ammentavasta rangaistuksen pelosta, vaan eräänlaisesta perustunnekokemuksesta, joka koskettaa ihmisen olemassaoloa maailmassa. Tästä ilmaisu ”pyhä olemisen tapa” – ei niinkään tapakuuliaisuutta, vaan pyhän tuntoisuutta tavoitellen.
Teologisesti esitetään, että pyhän kokemusulottuvuus perustuu Jumalan kohtaamiseen. Se nousee välittömästä tuntoisuudesta siitä, että kaikkipystyvä Jumala on äärettömästi ihmisen yksilöllistä olemassaoloa suurempi – ja kumma kyllä, samalla sirpalemaista yksilöihmistä tarvitseva ja erottamattoman lähellä oleva todellisuus.
Kristinuskossa on vakiintuneita erityisiä, arkisesta erotettuja tilanteita, joiden tarkoituksena on mahdollistaa pyhän kokeminen. Näitä ovat sakramentit, jotka sananmukaisesti pohjautuvat pyhää ja erottamista tarkoittavaan latinalaiseen kantaan. Kasteessa ja ehtoollisessa Jumalan ehdottoman tuonpuoleinen ja tavoittamaton oleminen tulee merkityksi aineen ja näkyvän todellisuuden läpäisevällä tavalla.
Sakramentteihin osallistuminen paitsi antaa mahdollisuuden lähestyä kokemuksellista pyhää, myös yhdistää niihin osallistuvia pyhässä. Näin ne muistuttavat katselemaan myös arjessa yhteiselämää pyhän kokemuksellisuuden kautta, kaiken elämän mittaamattoman arvon näkevällä tavalla.
Sakramentit ovat tarjolla olevia muistutuksia pyhästä. Pyhä ei kuitenkaan rajoitu aikaan ja paikkaan sidottuihin tilanteisiin, vaan on löydettävissä kokemuksellisena todellisuutena näistä riippumatta. Eräs pyhän löytämistä helpottava toimi on rukoilun harjoittaminen. Rukouksen syventyessä sanojen merkitys vähenee ja huomiokyky harjaantuu näkemään pyhän.
Oman kirjoituksensa aiheisiin kuuluvat rukouksen syventämiseen liittyvät pohdinnat. Yhtä kaikki, rukous on aina jollakin tapaa ”tapahtukoon Sinun tahtosi” –ajatuksen todellistamista.
Aleksi Sakkolan-Leppänen
