Kun sisämaan pikkukaupungista kotoisin oleva alakouluikäinen lapsi astui ensimmäistä kertaa Helsingin tuomiokirkkoon tai Suurkirkkoon, kuten vanhemmat kirkkoa sen vanhalla nimellä uskollisesti kutsuivat, tunsi lapsi olevansa kovin pieni. Niin suuri ja valkoinen oli kirkko, ulkoapäin tuolloin vielä vähän vihertävänharmaa, mutta sisältä aivan valkoinen, vain kultaisia koristeita siellä täällä. Ja kuinka suuret olivatkaan penkit ja ne käytävältä erottavat kummalliset ovet. Ei sellaisia ollut pikkukaupungin ja pitäjän puukirkoissa, joiden kellotapulit muistuttivat toisiaan niin, että niiden kyllä huomasi olleen rakennetun samoilla piirustuksilla, joista vanhemmat ja opettaja koulussa sanoivat, että ne ovat Engelin laatimat.
”Kuka se semmoinen Engel on ollut?”, kysyi tiedonhaluinen ja utelias lapsi. ”Se oli kuuluisa arkkitehti, piirtänyt paljon tärkeitä rakennuksia”, taisi äiti vastata puuhiensa keskeltä, ja samaa muisti lapsi opettajankin kertoneen.
Lukiolaiset lähtivät vanhan tavan mukaan luokkaretkelle Helsinkiin, jossa yhtenä vierailukohteena oli yliopiston kirjasto Senaatintorin kulmassa. Ulkoapäin ei nyt niin valtava rakennus, pikemminkin pieni mahtipontisten yliopiston, valtioneuvoston ja tuomiokirkon rinnalla, mutta sisälle kun astui, näki pikkukaupungin lukiolainen jotain sellaista, jota ei ollut koskaan ennen nähnyt ja jota ei voinut kuvitella, vaikka oli kirjoissa kuvia kirjaston lukusalista nähnytkin. ”Sen uusklassinen arkkitehtuuri itsessään ruokkii tiedonjanoa”, kuvaili kirjastoa Helsingin yliopiston Euroopan historian professori Laura Kolbe Helsingin Sanomien uutisessa kirjaston peruskorjauksen valmistuttua v. 2016.
Nuoren lukiolaisen tiedonjanoa kirjaston kauneus ruokki siinä määrin, että hän päätti siltä seisomalta hakea opiskelemaan Helsinkiin, jossa sittemmin kirkonpenkkejä muistuttavat päärakennuksen vanhan puolen luentosalien penkit tulivat tutuiksi. Siinä tunsi todella kasvavansa osaksi eurooppalaista sivistystä, niin epäergonomiset kuin Engelin aikaiset kalusteet olivatkin.
Kauniina kesäpäivinä tuomiokirkon portaat olivat täynnä väkeä, päivää paistattamassa ja jäätelöä syömässä. Työpaikalleen Kruununhakaan Senaatintorin poikki kiiruhtanut sai pysähtyä useamman kerran ottamaan turisteista valokuvia taustalla valkoinen kirkko, joka ei enää näyttänyt ihan niin suurelta kuin vuosikymmeniä aikaisemmin, ja jonka julkisivukin oli remonteissa ja ilman puhdistumisen myötä muuttunut entistä valkoisemmaksi.
Ikoninen Senaatintori, paraatien, mielenosoituisten, Suomen historian kohtalonhetkien näyttämö. Keskellä Venäjän keisarin patsas, ympärillä kirkon, valtiovallan ja sivistyksen keskeisimmät rakennukset, jotka kaikki ovat saman arkkitehdin piirtämiä. Harvassa ovat he, jotka ovat jättäneet yhtä merkittävän, näkyvän ja pysyvän jäljen Suomen kansalliseen kuvastoon kuin tämä arkkitehti, Saksasta Tallinnan kautta Suomeen tullut Carl Ludvig Engel.
Preussista Suomenlahden rannoille
Carl Ludwig Engel syntyi Berliinin lähellä Schönefeldissä 1778 muurarimestarin lapsena. Hän opiskeli Berliinin Bauakademiessa ensin maanmittariksi ja jatkoi opintojaan valmistuen vuonna 1804 arkkitehdiksi. Akatemiassa hänen opettajanaan oli mm. David Gilly, jonka vaikutus Engelin arkkitehtoniseen ajatteluun on virolaisen taidehistorioitsija Juhan Maisten mukaan ollut huomattava, vaikka Engel ja Gilly eivät ilmeisesti lähemmin tunteneet toisiaan. Engel työskenteli Preussin rakennushallituksessa, jossa hänen työtovereinaan olivat hänen opettajansa Philipp Bernard François Berson ja Johann Friedrich Carl Rothe.
Napoleonin sodat tyrehdyttivät Preussissa rakennustoiminnan, ja niinpä Engel hakeutui 1808 Tallinnan kaupunginrakennusmestariksi. Tallinnassa Engelin näkyvimpänä työnä on pidetty Kaulbarsien aatelispalatsia Toompealla, mutta varmuutta siitä, onko osoitteessa Kohtu 8 sijaitseva palatsi Engelin suunnittelema, ei ole. Varmuudella Engelin suunnittelemaksi tiedetään alakaupungissa sijaitsevan nykyisen Vanalinna muusikamajan laajennus osoitteessa Uus 16c ja Vene- ja Pühavaimu-katujen kulmatalo.
Tallinnan, kuten koko tuolloisten Venäjän keisarikuntaan kuuluneiden Viron ja Liivinmaan kuvernementtien sivistyneistö oli tuolloin lähes yksinomaan baltiansaksalaista, ja Engelkin löysi puolisonsa Tallinnan saksalaisista. Hän avioitui Tallinnan kymnaasin asessorin tyttären Sofia Charlotta Barthin kanssa, ja heille syntyi viisi lasta.
Työn perässä Suomeen
Tallinnassakaan työtä ei ollut arkkitehdille riittävästi, ja Engel matkusti keisarikunnan pääkaupunkiin Pietariin, jossa hän pääsi tehtailija C. R. Lomanin palvelukseen ja rakentamaan hänelle sokeritehdasta Turkuun. Turun kontaktiensa kautta hän tutustui Johan Albrecht Ehrenströmiin, uuden pääkaupungin Helsingin uudelleenrakennuskomitean puheenjohtajaan. Engel ja Ehrenström tapasivat 1814, ja Ehrenströmin suosituksista välillä Pietariin siirtynyt ja siellä lopullisesti empiren omaksunut Engel lopulta palkattiin Helsingin uudelleenrakennuskomitean arkkitehdiksi. Hän otti viran vastaan harkittuaan tosin sitä ennen muuttoa takaisin Berliiniin.
Helsingin empirekeskustan luoja
Vuonna 1812 Venäjän keisari Aleksanteri I:n mahtikäskyllä Suomen suuriruhtinaskunnan pääkaupungiksi tullut Helsinki oli rakennuskannaltaan varsin vaatimaton, ja kaupungin edustalle Ruotsin vallan aikana kohonnut Viaporin sotilaslinnoitus oli kaupunkia suurempi asutuskeskus. Senaatintorin paikalla oli pieni Ulrika Eleonooran kirkko, ja kaupungin rakennuskanta oli lähinnä puutaloja.
Engel loi kaupungille uuden empiretyylisen mahtikeskuksen, johon ensimmäisinä valmistuivat Nikolainkirkko eli nykyinen Helsingin tuomiokirkko ja nykyään Valtioneuvoston linnana tunnettu Senaatin palatsi vuonna 1818. Näitä ennen olivat jo valmistuneet nykyinen presidentinlinna eli Heidenstrauchin palatsi Esplanadin varteen (1817) ja vuotta aikaisemmin Katajanokan kasarmi, joka on nykyään Merikasarmina tunnettu ulkoministeriön rakennus. Myöhemmin Senaatintorin täydensivät vielä Keisarillisen Aleksanterin Yliopiston päärakennus (1828) ja yliopiston kirjasto (1836). Helsingissä on lukuisia muitakin Engelin säilyneitä rakennuksia, ja koko kaupungin ilmettä olisi mahdotonta kuvitella ilman hänen kädenjälkeään.
Senaatintori ja muut Helsingin empirekeskustan rakennukset sekä Engelin ja hänen toimistonsa myös muualle Suomeen suunnittelemat rakennukset komeista hallintorakennuksista puisiin kellotapuleihin liittävät osaltaan Suomen osaksi eurooppalaista kulttuuriperintöä. Meillä ei ole keskiaikaisia kaupunginmuureja kuten Tallinnassa, jossa Engelin muutamat rakennukset ovat rakennuksia muiden joukossa, mutta Mikkelin torin varressa oleva Engelin suunnittelema entinen lääninhallituksen talo (1843) tai Ahvenanmaan viimeisessä kolkassa oleva Eckerön posti- ja tullitalo (1828) vievät kulkijan ajatukset Eurooppaan klassismin ja antiikin ihanteiden jäljille.
Engel kasvoi Berliinissä, hän toi Helsinkiin pienen palan entisen kotikaupunkinsa Gendarmenmarktin ylevää ja mahtipontista henkeä. Pienessä syrjäisessä Suomessa Itämeren pohjoisrannalla siitä muodostui ainutlaatuista arkkitehtuuria, joka ihastuttaa tänäkin päivänä ja sitoo Suomea yhteiseen eurooppalaiseen perintöömme.
Tuula Lyytikäinen
Lähteet:
Henrik Lilius: Engel, Carl Ludvig. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– (viitattu 8.4.2025) http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-003213
Juhan Maiste: Eesti kunsti lugu. Varrak 2007.
Kaisu Moilanen: Engelin helmi puhdistettiin. Helsingin Sanomat 6.1.2016.
Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista. Gummerus 2016.
