Kuunteletko arjessasi radiota, katseletko televisiosta musiikkiin liittyviä ohjelmia tai käytkö konserteissa? Olet ehkä huomannut, että monissa elokuvissa ja televisiosarjoissa on taustamusiikkia. Musiikki soi ehkä jopa huomaamattasi kaupoissa, joissa asioit.
Kuvitellaanpa tilanne, että et saisikaan kuulla musiikkia tai nähdä mitään ohjelmaa tai konserttia, jossa musiikki on läsnä, useampaan kuukauteen. Miltä se tuntuisi? En tiedä, harrastatko itse kuorolaulua, käytkö jumalanpalveluksissa, joissa osallistut virsilauluun tai onko sinulla tapana laittaa lempimusiikkiasi soimaan, kun siivoat.
Minulle musiikki on jokapäiväinen asia. Se on paitsi leipätyöni, myös elämäntapani. Jos musiikki otettaisiin elämästäni pois, suuri osa identiteetistäni katoaisi. Olen koko ikäni harrastanut musiikkia ja tehnyt siitä ammatin sekä tutkinut sitä ja opettanut musiikkiin liittyviä ilmiöitä korkeakouluopiskelijoille, aiheesta kiinnostuneille yleisöille sekä nyt tammikuussa 2025 Naisten seminaarin osallistujajoukolle. Teemana seminaarissa oli "Lapsuus- ja nuoruusvuosien laulut – suomalaisuutta, yhteisöllisyyttä, voimaa". Sukelsimme viikonlopun aikana musiikin tutkittuihin hyvinvointivaikutuksiin, musiikin ja tunteiden yhteyksiin sekä Musiikkitahtoon.
Musiikintutkijana olen aina yhtä hämmästynyt siitä, että samat laulamiseen liittyvät positiiviset ilmiöt toistuvat samankaltaisina eri kohderyhmillä. Toisilleen osin vieraat ihmiset – minä Jyväskylästä paikalle tulleena ja osallistujat eri puolilta Saksaa – saivat kokea käsinkosketeltavaa yhteenkuuluvuuden ja luottamuksen ilmapiiriä jo ensimmäisen illan tuttujen laulujen laulamisen ja keskustelun kautta. Yhtä hämmästyttävää on, että samat laulut, jotka ovat Suomessa asuville kansakoulua käyneille seniori-ikäisille tuttuja ja rakkaita, raikuivat saksansuomalaisten suista innolla ja ilolla, eikä liikutuksen kyyneliltäkään vältytty.
Ensimmäisen illan aikana jo kuulimme monenlaisia muistoja tutuista kansanlauluista, virsistä ja iskelmistä ja kuulimme, miksi osallistujat valitsivat sen laulettavaksi yhdessä. Esimerkiksi Kölnissä asuneen ja vaikuttaneen Jukka Kuoppamäen "Sininen ja valkoinen" tuntui olevan erityisen tärkeä ja samaistuttava monelle tai "Meill’ on metsässä nuotiopiiri" toi muistoja luonnosta ja partiosta.
Lauantain iltaohjelmassa nautimme Kirsti Iden yksinlaulusta ja lauloimme innolla yhteensä 17 osallistujien itse valitsemaa laulua heidän varhaislapsuudestaan, kouluvuosilta, nuoruudesta ja aikuisiältä, kuullen muistoja ja tarinoita näihin sävelmiin liittyen. Miten hauskaa meillä oli, kun lauloimme ja leikimme "Hämä-hämä-häkkiä", keinuttelimme laulaessamme "Arvon mekin ansaitsemme", suorastaan huusimme ABBA:n tahtiin "Thank you for the music" ja päätimme illan monelle aikuisvuosilta tutuksi tulleeseen Ultra Bran hittiin "Sinä lähdit pois" – yhteislauluna, tietenkin.
Hartauksissa ja sunnuntain messussa kuulimme ja lauloimme useita koskettavia ja tuttuja virsiä ja hengellisiä lauluja, ja pääsimme myös musiikilliselle muistelumatkalle läpi elämänkaaren. Anna- Maari Tölle kuvaili samaistuttavia hetkiä elämän varrelta ja sain soittaa pianolla taustalle säveliä muun muassa kappaleista "Tiedän paikan armahan", "Kultainen nuoruus", "Akselin ja Elinan häävalssi" ja "Ilta on tullut, Luojani".
Jos yhdessä laulaminen lisää jopa toisilleen vieraiden ihmisten kuulumisen ja läheisyyden tunnetta, niin henkilöillä, joilla on riittävästi yhteistä samaistumispintaa, tämä laulamisesta saatu sosiaalinen ja emotionaalinen hyvinvointi on todennäköisesti vielä syvempää. Omassa väitöstutkimuksessani suomalaiset ikääntyneet kokivat lapsuus- ja kouluvuosien tuttujen laulujen yhdessä laulamisen ja niiden pohjalta muistelun merkitykselliseksi, omaa ja sukupolven yhteistä identiteettiä kannattelevaksi voimavaraksi.
Yhteislaulu ei ole kuitenkaan enää itsestäänselvyys, ainakaan tämän päivän Suomessa. Koulujen musiikinopetus on jo vuosikymmeniä painottunut yhä enemmän yhteismusisointiin, joka sekin on tärkeä oppilaiden yhteenkuuluvuuden ja onnistumisen kokemusten väline. Spontaani laulaminen on vähentynyt, ja moni kokee paineita laulaa, sillä nykyartistien julkaisemassa musiikissa ei kuulu juurikaan virheitä tai inhimillisyyttä, sillä lähes kaikki jälkikäsitellään koneellisesti täydelliseksi. Jos ei lapsena tai nuorena saa kokea leirinuotiolla laulamisen iloa tai ei käy "Kauneimmissa joululauluissa" vuodesta toiseen, tuskin sitä kaipaa aikuisuudessaankaan.
Koska musiikkitarjontamme jatkuvasti laajenee ja yhteisölliset musiikkikokemukset alkavat vähetä, on kehitetty "Musiikkitahto", johon jokainen voi kirjata itselleen tärkeän musiikin ylös. Tämä on tärkeä työkalu silloin, kun ihminen joutuu esimerkiksi aivoperäisten sairauksien tai muun omaa tahdonilmaisua rajoittavan tekijän vuoksi pitkiksi ajoiksi muiden hoivan varaan eikä välttämättä pysty sanoittamaan, mitä musiikkia haluaisi juuri sillä hetkellä. Jos haluaisit olla hiljaa, miltä tuntuisi, jos korvissasi pauhaisi radioiskelmä tunnista toiseen? Tai jos toivoisit kuulevasi jumalanpalvelusmusiikkia, eikä kukaan tietäisi lempivirsiäsi, sinulle ehkä laitettaisiin jokin hengellinen soittolista pyörimään, etkä välttämättä edes tuntisi niitä kappaleita.
Kaiken tämän sanottuani: viikonloppuni Hanns- Lilje-Hausissa 35 muun suomalaisnaisen kanssa oli minulle henkilökohtaisesti voimauttava ja tarpeellinen. Nautin joka hetkestä ja erityisesti siitä, että sain laulattaa ja laulaa.
Annika Tammela
