Valo loistaa pimeässä, pimeys ei ole saanut sitä valtaansa

”Toivoa. Toivottomassa ajassa.”

Näin kirjoitti eräs tuttavani sosiaaliseen mediaan lataamansa kuvan yhteyteen muutama vuosi sitten. Kuvassa oli maata, johon hän oli juuri istuttanut kukkasipuleita. Toivottomalla ajalla hän tarkoitti kyseisen syksyn tilannetta, jolloin pandemia oli jälleen kerran sulkenut yhteiskunnan eikä kellään ollut tietoa siitä, milloin voisimme palata takaisin normaaliin – vai voisimmeko tehdä niin enää koskaan?  Lukemattomia kertoja keskustelin ihmisten kanssa siitä, kuinka kaikkein vaikeinta oli juuri epävarmuus ja toivottomuus. Menisikö tämä ikinä ohi? Kukkasipulit kyllä suurella todennäköisyydellä nousevat ajan kuluessa, mutta entä me ihmiset?

Menihän se lopulta ohi, mutta tilalle tuli uusia, toivottomalta ja uskomattomilta tuntuvia maailmanlaajuisia ilmiöitä. Onko siis ajateltava, että toivottomuuden pimeys on tullut jäädäkseen?

Tämän kirjoitukseni otsikko on Johanneksen evankeliumin ensimmäisestä luvusta. Se on tuhansia vuosia vanha teksti. Ja ihmiskunta on totisesti kokenut pimeitä, toivottomia aikoja silloin, sitä ennen ja myös lukemattoman monta kertaa sen jälkeen.

”Valo loistaa pimeydessä, pimeys ei ole saanut sitä valtaansa.”

On olemassa pimeää, joka ei häviä. Olkoon vain, silti valo loistaa eikä sammu. Valo on totuus, armollisuus, hyvyys ja toivo valheen, pelon, tuomitsemisen ja julmuuden pimeydessä. Valo loistaa, vaikka emme näkisikään sitä juuri nyt. Uusin raamatunkäännös vielä vahvistaa tätä viestiä:

”Valo loistaa pimeässä, mutta pimeys ei ole sitä käsittänyt.”

Pimeys tuntuu välillä ottavan vallan, koska se ei ole käsittänyt hävinneensä jo kertakaikkisesti. Murehtiminen ja ajoittainen toivottomuus on osa ihmisluontoa. Juuri siksi Jeesus sanoo: ”Älkää siis huolehtiko huomisesta, se pitää kyllä itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat ongelmat.”

Kirjailija ja pappi Leo Iikka Vuotila (1933–1975) kirjoitti näiden Jeesuksen sanojen pohjalta runon, jonka loppu on erityisen hieno:

”Eilinen ja huominen ovat sinun kannettavaksesi liian painavia,
uppoavan kiven anna painua veteen, tuuleen älä tartu.
Elämää ei voi elää kuin tässä, juuri nyt,
värähtävänä hetkenä joka on ja samassa katoaa.
Tämän tietämisestä tulee rauha.
Sano: anna meille tänä päivänä tämä päivä.”

On turhaa murehtia sitä, mikä on mennyt ja mitä emme enää voi muuttaa. Menneestä voi toki oppia, mutta katse on suunnattava eteenpäin. Ja yhtä lailla turhaa on murehtia ja pelätä sitä, mikä on tuleva, sillä siitä emme voi tietää vielä mitään.

Me käytämme tavattoman paljon aikaa yrittäessämme ennakoida tulevaa, aika lailla turhaan. Meillä on tämä hetki, ja sen voimme aina käyttää parhaamme mukaan. Sen lisäksi meillä on aina toivoa, eikä toivotonta aikaa ole koskaan ollutkaan.

Valo loistaa pimeässä.

Katariina Airas

 

Kirjoitus on julkaistu Rengas-lehdessä 1–2/2024.