Kun rukous levittää siipensä

Iltarukous! Kuuluuko se elämäsi rutiineihin? Hiljennyt yön lepoon ja annat ajatustesi kulkea kohti päivän tapahtumia ja kohtaamisia? Annat ajatuksillesi ja tunteillesi siivet, jolloin ne lentävät yli kaiken sen, mikä sinua liikutti tai liikuttaa? Leijailevat rakkaiden, tuttujen, tuntemattomien tai jopa mielestäsi vastenmielisten ihmisten luo? Luottaen siihen, että Jumalan luo voit tulla kaikkien rukoustesi kanssa? Tiedostaen toki, ettei hän ole mikään toiveautomaatti. Mutta jos ei hänen, niin kenen luokse voisit tulla ja kertoa, mikä sieluasi painaa, mistä olet kiitollinen, mitä haluaisit pyytää? Jos ei hänen, niin kenen syliin voisit kaataa jäsentelemättömiä ajatuksiasi ja tunteitasi? Juuri Jumalan luo, sillä hän on se, joka ei käännä sinulle selkäänsä. Ei sano: ”En ymmärrä! Ei kiinnosta!” Vaan: ”Haluan jakaa kanssasi! Ottaa vastaan! Ottaa vastaan ilosi ja surusi, riemusi ja pelkosi!”

Eräässä perheessä vanhemman ja lasten yhteinen iltarukous oli ollut pitkään tapana ja rakas rutiini. Se rukoiltiin heillä saksaksi: ”Müde bin ich geh zur Ruh, schließe beide Augen zu. Vater, lass die Augen dein über meinem Bette sein. Amen.“ Ajan myötä loppu hieman muokkaantui. Ensin rukoiltiin „…lass die Augen dein über ihrem, seinem und meinem Bette sein.“ Rukoukseen lisättiin kuopuksen sisarukset nimeltä mainiten. Seuraavaksi mukaan tulivat vanhemmat, isovanhemmat, tädit, enot, sedät, serkut, isotädit, isosedät, heidän perheensä, pikkuserkut, ystävät ja jossain kohtaa myös päiväkodin ja koulun eri jutut, harrastukset, päivän ihmeelliset tapahtumat.

Toisaalta juuri niin ihanasti: Rukous levitti siipensä, nousi yläilmoihin ja lensi kaiken sen yli, mikä kosketti tätä pientä rukoilijaa. Toisaalta hieman hengästyttävää ja rukoilijaa huolestuttavaa, unohtuikohan jotain. Tämän vuoksi rukoilijat lopulta päätyivät siihen, että rukoukseen sisällytettiin vanhemmat ja sisarukset ja se päätettiin sanoilla: ”Vater lass die Augen dein über den Betten aller lieben und anderen Menschen sein.” Perheessä sovittiin, että rukous voi edelleen nousta siivillensä, mutta osittain hiljaisuudessa ja omassa rauhassa. Kun valo sammuu ja lastenhuone hiljenee, voi matkalla uneen antaa ajatuksille, tunteille, toiveille, huolille, päivän tapahtumille siivet. Nukahtaa luottamuksessa Jumalan läsnäoloon.

Sillä myös sitä rukous tarvitsee! Jaettu, yhteinen rukous on tärkeää, voimaannuttavaa ja kaunista, niin kotona kuin kirkossakin. Mutta rukous on myös Jumalan kohtaamista hiljaisuudessa, sydämessä, sielussa. Siksi toivon sinulle molempia: yhteisiä ääneen lausuttuja sekä äänettömiä rukouksia, jotka lentävät kaiken sen yli, mikä mieltämme painaa, ja kaikkien niiden luo, jotka (esi)rukoustamme tarvitsevat.

"Ylistetty olkoon Jumala!
Hän ei torjunut rukoustani
eikä kieltänyt
minulta armoaan." (Ps. 66:20.)

Katri Oldendorff

Kirjoitus on julkaistu Rengas-lehdessä 5–6/2023