Kohti uutta normaalia?

Ihmiselle on luontaista etsiä selitystä ja merkitystä elämän kriiseille. Yksittäisen ihmisen kohdalla tällaisia tapahtumia ovat esimerkiksi onnettomuus, läheisen ihmisen kuolema, sairastuminen, avioero, työttömäksi joutuminen tai väkivallan uhriksi joutuminen. Järkevän selityksen etsiminen ja merkityksen antaminen tapahtuneelle on osa suremista. Joskus vapauttavan ymmärtämisen saavuttaminen kestää vuosia. Kristillinen usko on osa tätä ymmärtämistä. Usko ei kylläkään anna selitystä sille, mistä syystä joku sairastui parantumattomaan syöpään tai mikä sai tekijän tarttumaan puukkoonsa. Usko sen sijaan vastaa kysymyksiin siitä, mitä kuolema merkitsee ja miksi Paratiisista karkotetun ihmisen olemukseen kuuluu kyky pahaan. Usko on selitysten ja merkitysten ketjun viimeinen lenkki.

Ymmärtämisen kaipuu kohdistuu myös yhteiskunnallisiin kriiseihin, jotka koettelevat yhteisöä. Viime kevääseen saakka saatoimme todeta, että kuluneen kolmen vuosikymmenen aikana tai jopa toisen maailmansodan päättymisen jälkeen Eurooppa ei ole kokenut merkittäviä yhteiskunnallisia murroksia tai kriisejä. Covid-19-pandemia muutti tilanteen. Esimerkkinä vuoden 2020 poikkeuksellisuudesta käyköön Münchenin Oktoberfest: kansanjuhla on edellisen kerran peruutettu kulkutaudin vuoksi vuonna 1873, jolloin kolera raivosi Saksassa.

Jumalasta etääntynyt moderni ihminen selittää vaikeat ajat herkästi joko Jumalan poissaolona, välinpitämättömyytenä tai heikkoutena. Tällainen vastaus ei lohduta, vaan etäännyttää entisestään Jumalasta. Raamattu todistaa toisenlaisesta Jumalasta:

”Taivaat julistavat Jumalan kunniaa, taivaankansi kertoo hänen teoistaan. Päivä ilmoittaa ne päivälle, yö julistaa yölle. Ei se ole puhetta, ei sanoja, ei ääntä jonka voisi korvin kuulla. Kuitenkin se kaikuu kaikkialla, maanpiirin yli merten ääriin.” (Ps. 19:2-5a)

Rippikoulusta tuttu vuoden 1948 Katekismus toteaakin: ”Jumala kohtaa meidät luonnossa, elämämme kohtaloissa ja kansojen vaiheissa.” (§ 4)

Martti Lutherin mukaan Jumala sallii koettelemukset, jotta ihminen oppisi kääntymään tämän puoleen ja rakastamaan lähimmäistään. Kevään osittaisen ulkonaliikkumiskiellon aikana perusoikeuksia rajoitettiin tavalla, joka nopeasti latisti mielialoja epävarmuutta lietsoen. Yhteiskunnan jäsenistä moni joutuu kuitenkin pysyvästi elämään samojen rajoitteiden alaisuudessa: Ajatelkaamme vaikeasti sairaita tai kehitysvammaisia ihmisiä, vankeja, köyhiä tai muuten vain yksinäisiä ihmisiä. Heidän arkensa ei muuttunut viime keväänä; uudessa tilanteessa koko yhteiskunta jakoi heidän tuskansa kuin yhden ruumiin muodostaen.

On kristillistä toivoa pandemian jälkeisen ”uuden normaalin” ottavan paremmin huomioon ne, joiden elämä usein jo syntymästä saakka on pysyvien rajoitteiden rasittamaa. Onko mahdollista, että pandemiaa seuraa uusi, myötätuntoisempi yhteiskunta?

Matti Nikkanen
Etelä-Saksan suomalaispappi