Lapsuuden usko

Kerran usko lapsuuden sulla oli suloinen. Kätesi sä rukoukseen liitit ain.
Levolle lasken Luojani, armias ole suojani, näin sä rukoilit niin turvallisna vain.

Laulu nimeltä ”Lapsuuden usko” on ollut rippikoulujen kestosuosikki jo neljänkymmenen vuoden ajan. Laulussa muistellaan onnellista lapsuutta ja turvaa, jonka äidin taivaasta kertova tuutulaulu toi. Laulun sinä on lähtenyt etsimään onnea muualta, mutta elämä on tuonut mukanaan harhateitä ja surua. Lapsuudenkodin onni hohkaa kultaisena muistona, johon ei ole paluuta.

Näin päättyvä laulu jättää alavireisen tunnelman. Ei ihme, että joku on halunnut lisätä loppuun vielä yhden säkeistön, jossa kaikki kääntyy hyväksi. Tämä ylimääräinen, neljäs säkeistö on välillä otettu mukaan nuorten laulukirjaan ja välillä jätetty pois. Se kuuluu näin:

Jos vain nöyrin sydämin rukoilet, saat takaisin lapsen uskon aarteen kalliin, ihanan.
Riemu suur on taivaassa eksynyt kun palajaa kaukaa maailmalta jälleen kotihin.

Onnellisen lopun luoja lupailee aika suuria vakuttaessaan, että kerran menetetyn lapsen uskon voi saada takaisin. Käsitteeseen lapsen usko liitetään tällöin varmasti sellaisia positiivisia mielikuvia kuin yksinkertaisuus, turvallisuus ja ihmettely. Lapsen usko on kuitenkin myös ehdotonta, mustavalkoista, ja kykenemätöntä abstraktiin ajatteluun. Jos rukoilen oikein kovasti, niin Jumala toteuttaa toiveeni, ajattelee lapsi. Lapsen maailmassa keskiössä on hän itse, ja Jumala reagoi hänen käytökseensä palkitsemalla tai rankaisemalla.

Kun lapsi kasvaa, hän oppii, että syy-seuraussuhteet eivät aina olekaan täysin loogisia ja että suojelusenkelit eivät estä kaikkea pahaa. Ihmishahmoinen Jumala alkaa näyttää ihmisen luomalta. Uskon kysymysten ja elämän selkeys ja yksiselitteisyys karisevat. Lapsen usko murenee pala palalta. Niin tulee ollakin, sillä silloin tilalle voi kasvaa aikuinen usko.

Aikuiseen uskoon kuuluu muutoksen, ristiriitojen ja tummien sävyjen hyväksyminen osaksi elämää ja omaa itseä. Se on kasvua pois minäkeskeisyydestä. Jumala ei ole koti, jonka oven voi sulkea lähteäkseen seikkailemaan muualle, ja jonain päivänä päättää palata takaisin. Kokemuksemme irtiotosta ja eksyksissä olemisesta ovat todellisia, mutta samalla perspektiiviharhaa. Emme voi jättää Jumalaa taaksemme, sillä olemme hänen sylissään joka hetki. Jumalan suhde ihmiseen ei muutu eikä Jumalan kuva meissä himmene, vaikka oma jumalakuvamme muuttuu läpi elämän.

Onnellinen loppu ei edellytä menneeseen palaamista. Lapsuuden uskoa veisaaville yhä uusille sukupolville en toivo paikalleen jähmettymistä, vaan joustavuutta ja avaruutta uskon salaisuuden äärellä.

Kun olin lapsi, minä puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli ja lapsen ajatukset.
Nyt, kun olen aikuinen, olen jättänyt sen mikä kuuluu lapsuuteen.
Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta,
mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin.
Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, 
niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee.

(1. Kor. 13:11-12)

Päivi Vähäkangas