Yhteinen virka

Naisten tie papiksi tuli Suomessa mahdolliseksi 30 vuotta sitten.

Maaliskuun 6. päivä tuli kuluneeksi tasan 30 vuotta siitä, kun ensimmäiset naiset vihittiin pappisvirkaan Suomen kirkossa. Tuota päivää oli edeltänyt neljännesvuosisadan mittainen kiivas keskustelu pappeudesta ja sukupuolesta. Ensimmäisen kerran pappisviran avaamisesta naisille äänestettiin kirkolliskokouksessa jo vuonna 1963. Ehdotus äänestettiin tuolloin  kumoon, niin kuin myös vuosina 1976 ja 1984. Vasta neljännellä kerralla, marraskuussa 1986, ehdotus saavutti riittävän enemmistön kannatuksen. Päätös merkitsi muutosta kirkkolakiin, minkä vuoksi kesti vielä puolitoista vuotta, ennen kuin ensimmäiset naiset saivat polvistua alttarille ja heille puettiin stoola, pappisviran tunnusmerkki. Tuota päivää voi hyvällä syyllä pitää yhtenä Suomen kirkon lähihistorian merkkihetkistä, joka on muovannut kirkkoamme paljon.

Suomi tuli jälkijunassa

Tanskassa naisia on ollut pappeina vuodesta 1948, Ruotsissa vuodesta 1958 ja Islannissa vuodesta 1975 lähtien. Saksassa päätökset pappisviran avaamisesta naisille ovat tapahtuneet maakirkkokohtaisesti. Ensimmäisen avauksen teki tuolloinen Lyypekin maakirkko vuonna 1958. Pohjois-Saksa oli edelläkävijä myös 26 vuotta sitten, kun Maria Jepsen vihittiin Hampurin piispaksi. Hänestä tuli ensimmäinen naispuolinen luterilainen piispa koko maailmassa.

Miksi Suomi on tullut naispappeuskysymyksessä niin paljon jäljessä lähimpiä sisarkirkkojaan? Selitys on kirkolliskokouksen eli kirkon ylimmän päättävän elimen enemmistövaalitavassa. Käsikirjoja ja oppia koskevien muutosten täytyy saada hyväksyntä kolmelta neljäsosalta edustajista mennäkseen läpi, yksinkertainen tai edes 2/3 enemmistö ei riitä. Käytäntö on perua niiltä ajoilta, kun Suomessa oli säätyvaltiopäivät ja haluttiin säilyttää neljännen säädyn eli pappissäädyn mahdollisuudet vaikuttaa päätösten läpimenemiseen. Nykyään se tarkoittaa sitä, että pieni vähemmistö pystyy estämään tai vähintäänkin jarruttamaan vuosikausiksi tärkeitä muutoksia. Kuvaavaa on, että jo ensimmäisellä äänestyskerralla vuonna 1963 enemmistö kirkolliskokousedustajista kannatti pappisviran avaamista naisille, mutta vasta 23 vuotta myöhemmin esityksen taakse saatiin virallinen määräenemmistö.

Johtotehtävissä naiset kuitenkin edelleen loistavat poissaolollaan

Tasa-arvoon on vielä matkaa

Kolmekymmentä vuotta sen jälkeen, kun pappisvirka avattiin naisille, on naisia Suomen papistosta melkein puolet. Teologian opiskelijoista ja uusista papiksi vihittävistä heitä on jo pitkään ollut selvä enemmistö. Johtotehtävissä naiset kuitenkin edelleen loistavat poissaolollaan. Piispojen joukossa ei tällä hetkellä ole ainoatakaan naista. Naispuoliset papit puuttuvat myös hiippakuntien, kirkon keskushallinnon sekä suurimpien kristillisten järjestöjen johtavista viroista eikä kirkkoherroistakaan naisia ole enempää kuin 17 %. Tässä suhteessa Suomi eroaa täysin pohjoismaisista tai saksalaisista sisarkirkoistaan. Paineet tasaarvon toteutumiselle kaikilla tasoilla ovat kovat, mutta konkreettisia keinoja on vain vähän. Paljon on kiinni asenteista. Arvostetaanko johtajassa edelleen miehisinä pidettyjä ominaisuuksia ja perinteisiä johtamismalleja? Odotetaanko naisehdokkaalta alitajuisesti paljon kovempaa näyttöä kuin kilpakumppaneiltaan, että häntä pidettäisiin pätevimpänä? Suomen evankelis-luterilainen kirkko on juuri valinnut uuden arkkipiispan. Ehdokkaita tehtävään oli viisi. Kaksi heistä oli nykyisiä piispoja, yksi entinen piispa, yksi nainen – ja yksi vakaumuksellinen naisten pappeuden vastustaja. Senkin jälkeen, kun naiset ovat saaneet toimia kirkossamme vuosikymmeniä kaikissa tehtävissä tasaveroisina miesten kanssa ja kun kirkon johto on kieltänyt kaikenlaisen syrjinnän, on arkkipiispanvaaliin kelpoinen ehdokas, joka ei hyväksy kirkon virkakäsitystä ja toimii aktiivisesti sen vastaisesti. Kyseinen ehdokas ei päässyt toiselle kierrokselle, mutta hän sai kuitenkin 13 % kaikista äänistä. Niin moni äänioikeutettu olisi halunnut kirkkomme keulakuvaksi henkilön, joka ei edes suostu astumaan alttarille yhtä aikaa naispuolisen papin kanssa.

Yhteinen virka

Naisten pappeuden vastustajat ovat kirkossa pieni vähemmistö. Vuonna 2015 tehtyjen tutkimusten mukaan kirkon jäsenistä ja työntekijöistä naisten toimimista pappeina vastustaa 5 %. Seurakuntien luottamushenkilöissä osuus on kuitenkin miltei kaksinkertainen, noin 9 %. Vähemmistön ääni on kuitenkin kuuluva, niin kuin arkkipiispanvaali osoitti, ja luottamushenkilöillä on paljon vaikutusmahdollisuuksia muun muassa työntekijöiden rekrytoinnissa. Asenteet muuttuvat hitaasti. Ehkä on niin, että yhteinen pappisvirka on aidosti yhteinen vasta sitten, kun ei enää ole tarvetta käyttää sukupuolta – ja vain yhtä sukupuolta – korostavaa termiä ”naispappi”. Kirkossamme ei ole kahta virkaa, miespapin ja naispapin. Siksi juhlavuoden tapahtumatkin on nimetty yhteisen viran juhlaksi.

Päivi Vähäkangas
 

Papiksi vihittäviä Helsingin Tuomiokirkon alttarilla.
Suomen ev.-lut. kirkon ensimmäiset naispuoliset papit vihittiin 6.3.1988. kuva: Kirkon tiedotuskeskus